Viime kirjoituksesta on aikaa ja olin ajatellut lopettaa blogini kokonaan, mutta sitten ajattelin jos blogillani voin auttaa jotain samasta ongelmasta kärsivää... Mietin mistä jatkaisin mutta ehkä palaan elämässäni vuoden taakse päin, eli suurin piirtein siihen mihin viimeinen kirjoitukseni päättyi. Eli masennusta todella oli ilmassa. Oli ollut aika pitkäänkin, en vain itse sitä tunnistanut.

Juuri kun olin ajatellut että ongelmani ei voi enää pahentua, se todellakin paheni. Minulla alkoi kolmen kuukauden työharjoittelu eräässä sairaalassa (opiskelen sairaanhoitajaksi). Eräänä päivänä kahvitauolla ollessamme käteni alkoivat täristä. En usko että muut sitä huomasivat, mutta sen jälkeen kahvitilanteet olivat minulle yhtä helvettiä. Välillä en juonut enkä syönyt mitään koska pelkäsin että muut huomaavat jännittämiseni. Lääkkeiden jaon aikaan yritin olla mahdollisimman huomaamaton etten itse joutuisi niitä potilaille jakamaan, sillä siinä tilanteessa en olisi saanut vapinaani keneltäkään peitettyä.

Kahvikuppineuroosin ilmaantuminen todella masensi minut lopullisesti. Ajattelin että minusta ei ole enää mihinkään ja tunsin todella voimakasta ahdistusta niihin aikoihin. Usein ahdistus oli paniikinomaista. Olo saattoi muuttua yhtäkkiä todella tuskaiseksi, oli kauhea hätä vaikka ei tiennyt mikä loppujen lopuksi oli hätänä, ja monesti siinä tilanteessa teki mieli paeta, vaikka ei tiennyt minne ja miksi. Ahdistus tuntui "palana kurkussa". Se tunne todella oli myös fyysinen. Aina herätessäni pala oli kurkussa ja nukkumaan mennessäni se oli siellä. Se oli kevään aikana läsnä joka hetki.

Olin monesti miettinyt että pitäisi hakea apua mutta aina se kuitenkin jäi, ajattelin että on liian noloa kertoa siitä jollekin vieraalle ihmiselle. Noihin aikoihin minulla oli vuosittainen keskustelu opinnoistani ryhmänvalvojamme kanssa. Keskustelun alkuun hän totesi että olen ollut pitkään erittäin väsyneen näköinen ja että onko minulla kaikki hyvin. Sillä hetkellä tuli itku ja se itku ei oikeastaan loppunut koko keskustelun aikana. Kaikki ei todellakaan ollut hyvin ja siinä tilanteessa ei tarvittu sanoja kertomaan siitä. Opettajani oli todella empaattinen ja hänelle jonkin verran avauduin tilanteestani. Jännittämisestä en tosin hänelle maininnut mutta masentuneesta mielialastani puhuin jotakin. Hän sanoi että nyt taitaa olla parasta hankkia apua. Moni muukin oli sanonut nuo sanat aiemmin mutta sillä kertaa viesti meni viimein perille ja tajusin että näin ei voi enää jatkua.

Heti seuraavana päivänä varasin ajan paikkakuntamme nuorisoasemalle. Loppujen lopuksi ajatus sinne menemisestä ei jännittänyt, vaan en olisi millään malttanut odottanut aikaani. Ajatukseni oli, että viimein saan apua ongelmaani ja olin todella malttamaton. Minulle oli varattu tunnin keskusteluaika psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Pidin hänestä heti ensi hetkestä lähtien. Ensimmäinen tapaaminen meni hyvin pitkälti itkiessä ja kerroin ongelmastani melko pintapuolisesti. Aika meni todella nopeaa, mutta olo oli jonkin verran helpottunut kun sai puhua asioistaan jonkun ulkopuolisen kanssa. Sovimme seuraavalle viikolle uuden ajan ja jäin sitä odottamaan.

Joululoman jälkeen (tammikuu -07) olin paljon koulusta pois. Ei vain huvittanut nousta sängystä. Jos minulla ei olisi ollut mitään velvollisuuksia, olisin luultavasti viettänyt kaiken ajan sängyssä maaten ja nukkuen. Nukkuessa ei tarvinnut ajatella mitään, silloin pääsin ongelmastani edes hetkellisesti vapaaksi. Silloin kun jaksoin lähteä kouluun, nuokuin tunneilla ja kolunkäynnistäni ei tullut mitään. Illat nukuin ja oleilin kotona, ei vain kertakaikkiaan huvittanut tehdä mitään. Silloin tällöin saatoin käydä siskoni tai kaverini luona.

Yhtäkkiä tajusin olevani masentunut. Jännittäminen oli vienyt ilon elämästäni, enkä nähnyt tulevaisuudessani mitään positiivista. Oikeastaan en nähnyt itselläni tulevaisuutta lainkaan.

Viime kirjoituksesta on kulunut aikaa. Oikeastaan tuntuu, että siitä on ikuisuus. En vain oikein ole tiennyt mistä jatkaisin. Viimeisintä kirjoitustani oli kommentoitu ja kysytty, olenko pystynyt puhumaan ongelmastani kenellekään. Siitä sain vinkin ja kerronkin nyt hieman tukiverkostani.

Jo ensimmäisten oireiden ilmaantuessa minulle on ollut helppoa ja luontevaa puhua asiasta perheelleni. Kun ongelma paheni ja muuttui päivittäiseksi, kerroin siitä myös hyville ystävilleni. Se, että pystyi puhua asiasta avoimesti, auttoi. Koulukavereille ja "puolitutuille" en ole asiasta pystynyt puhua, häpeän ongelmaani enkä halua siitä heille kertoa. On todella raskasta yrittää esittää heille että minua ei jännitä. Jos vain pystyisin kertoa ongelmastani esimerkiksi luokkakavereilleni, jännitykseni ainakin koulun saralla hellittäisi varmasti huomattavasti. "Ylpeys" kuitenkin vie voiton.

Eniten olen saanut tukea ja apua äidiltäni. Hän on itse kärsinyt paniikkihäiriöstä ja masennuksesta ja tietää oikeasti, miltä tuntuu kun mieli ei voi hyvin. Puhuminen auttoi, mutta ongelma oli ja pysyi. Tuntui että se paisui kuin pullataikina.

Syksystä -06 tilanne paheni siinä määrin, että en mielelläni käynyt enää kaupungilla muuten kuin hoitamassa pakolliset asiat. Pelkäsin törmääväni entisiin ihastuksiin tai ylipäätään puolituttuihin ihmisiin. En halunnut nähdä ketään, koska alan jännittämään heille puhumista. Ruokakaupassa pystyin käydä, mutta välttelin ruuhka-aikoja, sillä silloin kassalla on pitkät jonot ja alan jännitämään. Aamulla kouluun lähtiessäni bussiin menokin jännitti, mutta olin päättänyt kestää sen, sillä olin liian laiska kävelemäänkään koulumatkaa. Oikeastaan voisi sanoa että minua jännitti aina, ellen ollut yksin tai läheisteni seurassa.

Ennen joulua kävin lääkärissä. Asiani koski aivan jotain muuta, mutta päätin samalla mainita myös jännittämisestäni, joka oli viimeisen vuoden aikana pahentunut niin, että se haittasi ja rajoitti elämääni. Lääkäriltä päätin kysyä, voisiko hän kirjoittaa minulle reseptin rauhoittavista lääkkeistä. Minua jännitti sanoa lääkärille että minua jännittää. Kysyessäni reseptiä hän sanoi että ei aio sitä kirjoittaa, koska olen nuori ihminen ja että riippuvuusriski on suuri. Hän sanoi että jos minulle tulee joku erittäin jännittävä tilanne, esim. hautajaiset tai muu, hän voisi kirjoittaa pienen annoksen. Hän antoi minulle terveyskeskuspsykologin puhelinnumeron ja kehoitti varaamaan ajan.

Matka lääkäristä kotiin tuntui pitkältä. Hammasta purren pidättelin itkua. Kun viimein pääsin kotiin, padot aukesivat. Itkin koko sen illan ja mietin elämääni ja tulevaisuuttani ja että kuinka toivottomalta kaikki tuntui. Tiesin, että rauhoittavat lääkkeet eivät olleet mikään hyvä keino hoitaa ongelmaani, mutta silti petyin kovasti kun en saanut reseptiä. (Ne muutamat rauhoittavat, mitä elämäni aikana olen ottanut, olen saanut/ottanut isältäni). Terveyskeskuspsykologin puhelinnumeron ajattelin heittää samantien roskakoriin, sinne en halunnut mennä. Paperilappu oli jo roskakorissa, kunnes ajattelin että eihän sitä tiedä, jos joskus kuitenkin saan kerättyä rohkeuteni ja varaan ajan. Laitoin puhelinnumeron talteen.

Tähän asti olen kirjoittanut pelkästään esiintymisjännityksestäni. Jännittämiseni ei todellakaan rajoitu enää ainoastaan siihen. Ensimmäiset oireet havaitsin eräissä hautajaisissa kesällä 2004. Istuin kirkon penkissä ja yhtäkkiä tunsin oloni erittäin epämukavaksi ja aloin jännittää. Kirkko oli tupaten täynnä ihmisiä, ja oikealla puolellani istui kymmeniä ihmisiä kasvot minuun päin. Sillä hetkellä minusta tuntui siltä, että kaikki tarkkailevat minua.

Minun oli vaikea istua paikallani ja hallita fyysisiä oireitani. Jännitystä pahensi ajatus siitä, että kohta joudun mennä kaikkien eteen laskemaan kukkani arkun päälle. Kun se hetki sitten koitti, seisoin sydän jyskyttäen ja jalat tutisten arkun vierellä. Muut sisareni itkivät ja minä vain odotin että pääsen toimituksen jälkeen pois kirkosta. Olen äärimmäisen herkkä ihminen ja itken helposti, mutta jännitykseltäni en kyennyt sillä hetkellä surra, saati edes ajatella rakasta ihmistä jonka hautajaisissa olimme.

Tuon päivän jälkeen olen alkanut jännittää kaikkia juhlia, vaikka itse en "juhlakalu" ole ollut sitten ylioppilasjuhlieni vuonna 2002. Juhlissa jännitän ihmisten paljoutta ja en voi mitään minut valtaavalle tunteelle, että kaikki tarkkailevat minua, vaikka tiedänkin että asia ei ole niin. Asia on niin, että minä itse tarkkailen itseäni, hyvin kriittisin silmin.