Istun täydessä luokkahuoneessa. Luokkakaverini pitää parhaillaan puhetta. Hänen jälkeensä vielä yksi puhe, sitten on minun vuoroni. Minua edeltävä puhe alkaa lähestyä loppua. Pulssini kiihtyy ja vatsassa on kummallinen olo. Nyt minun täytyy mennä luokan eteen. Kävelen puhujanpönttöön, aloitan puheeni. Ääni hieman värisee, mutta uskon, että itse olen ainoa joka sen huomaa. Aika kuluu nopeaa. Loppuajasta alan jopa nauttia tilanteesta ja saamastani huomiosta, voisin olla muiden edessä puhumassa vaikka koko loppupäivän. Tilanne, jota olen jännittänyt etukäteen melkein kaksi vuotta, on ohi. Minulla on mahtava olo.

Niihin aikoihin kuvittelin olevani superjännittäjä. Vuosien jälkeen olen kuitenkin tajunnut, että jännitin tilannetta yhtä paljon/vähän kuin muut "normaalit". Jännittämiseni oli tuohon aikaan normaalia ja asiaan kuuluvaa. Antaisin paljon, jos tilanne olisi vielä sama.