Uusi lukukausi alkaa ja tilanne pahenee. En muista tarkkaan, montako esitystä syksyn aikana jouduin pitämään, ehkä kolme tai neljä. Joka kerta kun kuulin että meidän täytyy tehdä tehtävä ja esittää se luokalle, pakokauhu valtasi minut. Ensimmäiset ajatukset olivat, "kuinka voisin luikertaa tästä".  Monesti mietin myös, että esityspäivänä soittaisin parilleni ja sanoisin olevani sairas. En kuitenkaan koskaan tehnyt sitä, se ei olisi ollut reilua kaveriani kohtaan.

Noihin aikoihin tutustuin ensimmäisiä kertoja rauhoittaviin lääkkeisiin. Viisi milligrammaa diatsepaamia veressä ja esitykset sujuivat kuin tanssi, olin tyyni, varma esiintyjä. "Apu on löytynyt", ajattelin. Ajattelin, että lääkkeiden avulla voin huoletta jatkaa elämääni. Esiintymistilanteeseen vain lääkitsen itseni ja selviän tilanteesta kiitettävästi. Riippuvaiseksi en lääkkeestä voi jäädä, sillä esiintymistilanteita kuitenkin tulee loppujen lopuksi melko vähän. "Jos otan esimerkiksi viisi rauhoittavaa vuodessa tiukkoihin tilanteisiin, se ei ole paha", perustelin itselleni.

Jonkin aikaa olin tilanteeseen tyytyväinen, kunnes huomasin, että esitysten jälkeen tunsin ainoastaan suunnatonta helpotusta siitä, että se on ohi. Enää en tuntenut sitä mahtavaa oloa ja tyytyväisyyttä itseeni. Oli ainoastaan rauhoittavien ansiota, että selvisin tilanteista nolaamatta itseäni. Lisäksi tajusin hyvin pian, että elämässä tulee yllättäviä ja jännittäviä tilanteita eteen, joita ei voi ennakoida. Esitykseni voin ennakoida ja etukäteen lääkitä itseni h-hetkeä varten, en muuta.

Epätoivo valtasi minut jälleen, sillä huomasin että lääkkeet olisivat vain tilapäisapu. Päätin kuitenkin, että jatkossakin aion rauhoittavia ottaa ennen esiintymistilanteita. Enää en uskaltaisi mennä muiden eteen "omillani". Psyykkinen riippuvuus oli syntynyt.