Tähän asti olen kirjoittanut pelkästään esiintymisjännityksestäni. Jännittämiseni ei todellakaan rajoitu enää ainoastaan siihen. Ensimmäiset oireet havaitsin eräissä hautajaisissa kesällä 2004. Istuin kirkon penkissä ja yhtäkkiä tunsin oloni erittäin epämukavaksi ja aloin jännittää. Kirkko oli tupaten täynnä ihmisiä, ja oikealla puolellani istui kymmeniä ihmisiä kasvot minuun päin. Sillä hetkellä minusta tuntui siltä, että kaikki tarkkailevat minua.

Minun oli vaikea istua paikallani ja hallita fyysisiä oireitani. Jännitystä pahensi ajatus siitä, että kohta joudun mennä kaikkien eteen laskemaan kukkani arkun päälle. Kun se hetki sitten koitti, seisoin sydän jyskyttäen ja jalat tutisten arkun vierellä. Muut sisareni itkivät ja minä vain odotin että pääsen toimituksen jälkeen pois kirkosta. Olen äärimmäisen herkkä ihminen ja itken helposti, mutta jännitykseltäni en kyennyt sillä hetkellä surra, saati edes ajatella rakasta ihmistä jonka hautajaisissa olimme.

Tuon päivän jälkeen olen alkanut jännittää kaikkia juhlia, vaikka itse en "juhlakalu" ole ollut sitten ylioppilasjuhlieni vuonna 2002. Juhlissa jännitän ihmisten paljoutta ja en voi mitään minut valtaavalle tunteelle, että kaikki tarkkailevat minua, vaikka tiedänkin että asia ei ole niin. Asia on niin, että minä itse tarkkailen itseäni, hyvin kriittisin silmin.