Viime kirjoituksesta on aikaa ja olin ajatellut lopettaa blogini kokonaan, mutta sitten ajattelin jos blogillani voin auttaa jotain samasta ongelmasta kärsivää... Mietin mistä jatkaisin mutta ehkä palaan elämässäni vuoden taakse päin, eli suurin piirtein siihen mihin viimeinen kirjoitukseni päättyi. Eli masennusta todella oli ilmassa. Oli ollut aika pitkäänkin, en vain itse sitä tunnistanut.

Juuri kun olin ajatellut että ongelmani ei voi enää pahentua, se todellakin paheni. Minulla alkoi kolmen kuukauden työharjoittelu eräässä sairaalassa (opiskelen sairaanhoitajaksi). Eräänä päivänä kahvitauolla ollessamme käteni alkoivat täristä. En usko että muut sitä huomasivat, mutta sen jälkeen kahvitilanteet olivat minulle yhtä helvettiä. Välillä en juonut enkä syönyt mitään koska pelkäsin että muut huomaavat jännittämiseni. Lääkkeiden jaon aikaan yritin olla mahdollisimman huomaamaton etten itse joutuisi niitä potilaille jakamaan, sillä siinä tilanteessa en olisi saanut vapinaani keneltäkään peitettyä.

Kahvikuppineuroosin ilmaantuminen todella masensi minut lopullisesti. Ajattelin että minusta ei ole enää mihinkään ja tunsin todella voimakasta ahdistusta niihin aikoihin. Usein ahdistus oli paniikinomaista. Olo saattoi muuttua yhtäkkiä todella tuskaiseksi, oli kauhea hätä vaikka ei tiennyt mikä loppujen lopuksi oli hätänä, ja monesti siinä tilanteessa teki mieli paeta, vaikka ei tiennyt minne ja miksi. Ahdistus tuntui "palana kurkussa". Se tunne todella oli myös fyysinen. Aina herätessäni pala oli kurkussa ja nukkumaan mennessäni se oli siellä. Se oli kevään aikana läsnä joka hetki.

Olin monesti miettinyt että pitäisi hakea apua mutta aina se kuitenkin jäi, ajattelin että on liian noloa kertoa siitä jollekin vieraalle ihmiselle. Noihin aikoihin minulla oli vuosittainen keskustelu opinnoistani ryhmänvalvojamme kanssa. Keskustelun alkuun hän totesi että olen ollut pitkään erittäin väsyneen näköinen ja että onko minulla kaikki hyvin. Sillä hetkellä tuli itku ja se itku ei oikeastaan loppunut koko keskustelun aikana. Kaikki ei todellakaan ollut hyvin ja siinä tilanteessa ei tarvittu sanoja kertomaan siitä. Opettajani oli todella empaattinen ja hänelle jonkin verran avauduin tilanteestani. Jännittämisestä en tosin hänelle maininnut mutta masentuneesta mielialastani puhuin jotakin. Hän sanoi että nyt taitaa olla parasta hankkia apua. Moni muukin oli sanonut nuo sanat aiemmin mutta sillä kertaa viesti meni viimein perille ja tajusin että näin ei voi enää jatkua.

Heti seuraavana päivänä varasin ajan paikkakuntamme nuorisoasemalle. Loppujen lopuksi ajatus sinne menemisestä ei jännittänyt, vaan en olisi millään malttanut odottanut aikaani. Ajatukseni oli, että viimein saan apua ongelmaani ja olin todella malttamaton. Minulle oli varattu tunnin keskusteluaika psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Pidin hänestä heti ensi hetkestä lähtien. Ensimmäinen tapaaminen meni hyvin pitkälti itkiessä ja kerroin ongelmastani melko pintapuolisesti. Aika meni todella nopeaa, mutta olo oli jonkin verran helpottunut kun sai puhua asioistaan jonkun ulkopuolisen kanssa. Sovimme seuraavalle viikolle uuden ajan ja jäin sitä odottamaan.