Syksystä -06 tilanne paheni siinä määrin, että en mielelläni käynyt enää kaupungilla muuten kuin hoitamassa pakolliset asiat. Pelkäsin törmääväni entisiin ihastuksiin tai ylipäätään puolituttuihin ihmisiin. En halunnut nähdä ketään, koska alan jännittämään heille puhumista. Ruokakaupassa pystyin käydä, mutta välttelin ruuhka-aikoja, sillä silloin kassalla on pitkät jonot ja alan jännitämään. Aamulla kouluun lähtiessäni bussiin menokin jännitti, mutta olin päättänyt kestää sen, sillä olin liian laiska kävelemäänkään koulumatkaa. Oikeastaan voisi sanoa että minua jännitti aina, ellen ollut yksin tai läheisteni seurassa.

Ennen joulua kävin lääkärissä. Asiani koski aivan jotain muuta, mutta päätin samalla mainita myös jännittämisestäni, joka oli viimeisen vuoden aikana pahentunut niin, että se haittasi ja rajoitti elämääni. Lääkäriltä päätin kysyä, voisiko hän kirjoittaa minulle reseptin rauhoittavista lääkkeistä. Minua jännitti sanoa lääkärille että minua jännittää. Kysyessäni reseptiä hän sanoi että ei aio sitä kirjoittaa, koska olen nuori ihminen ja että riippuvuusriski on suuri. Hän sanoi että jos minulle tulee joku erittäin jännittävä tilanne, esim. hautajaiset tai muu, hän voisi kirjoittaa pienen annoksen. Hän antoi minulle terveyskeskuspsykologin puhelinnumeron ja kehoitti varaamaan ajan.

Matka lääkäristä kotiin tuntui pitkältä. Hammasta purren pidättelin itkua. Kun viimein pääsin kotiin, padot aukesivat. Itkin koko sen illan ja mietin elämääni ja tulevaisuuttani ja että kuinka toivottomalta kaikki tuntui. Tiesin, että rauhoittavat lääkkeet eivät olleet mikään hyvä keino hoitaa ongelmaani, mutta silti petyin kovasti kun en saanut reseptiä. (Ne muutamat rauhoittavat, mitä elämäni aikana olen ottanut, olen saanut/ottanut isältäni). Terveyskeskuspsykologin puhelinnumeron ajattelin heittää samantien roskakoriin, sinne en halunnut mennä. Paperilappu oli jo roskakorissa, kunnes ajattelin että eihän sitä tiedä, jos joskus kuitenkin saan kerättyä rohkeuteni ja varaan ajan. Laitoin puhelinnumeron talteen.