Kolme vuotta myöhemmin olen aloittanut opinnot uudessa koulussa. Jälleen olen tilanteessa, jossa minun on kohta mentävä luokan eteen esittämään tehtävämme kahden luokkakaverini kanssa. Tilanne hermostuttaa minua todella. En pysty keskittyä saati kuunnella aiempia esityksiä, olen niin jännittynyt.

Opettaja kutsuu meidät seuraavaksi esiintymään. Menemme luokan eteen ja olen valmis aloittamaan esityksemme. APUA!! En saa ääntäni kuuluville vaikka yritän puhua. Kaikki odottavat ja ihmettelevät, siltä se ainakin minusta tuntuu. Vihdoin saan vapisevan ääneni ilmoille. Tällä kertaa se oikeasti vapisee, tämä ei ole omaa kuvitteluani. Puhe takeltelee, välillä joudun pitää taukoa että saan taas ääneni kuulumaan. Myös polveni tutisevat, en ole varma huomaavatko muut. Vihdoin osuuteni on ohi. Oloni on surkea.

Esitysten jälkeen lähdemme ruokailuun, minä tuntien suurta häpeää ja epäonnistumista. "Kaikki muistavat tämän varmaan loppuelämänsä", ajattelen. Pääsin tilanteesta kuitenkin tuolloin yli. Sillon tällöin jopa pystyin nauramaan luokkakavereideni kanssa tilanteelle tyyliin: "kylläpä minua silloin jännitti".

Opiskelun jatkuessa esityksiä tuli ja meni, pidin uudestaan puheen, esitelmöin sekä ruotsiksi että englanniksi. Kaikki nämä menivät hyvin mutta toki jännitin tilanteita, yleensä jo edellisenä päivänä. Joka kerta luokan eteen sai astella sydän pamppaillen. Selvisin kuitenkin tilanteista voittajana, tuntematta häpeää ja epäonnistumista. Olin itseeni tyytyväinen. Jälkeenpäin olen miettinyt, miltä se oikein mahtoi tuntua, siis olla itseensä tyytyväinen. En enää muista.

Noihin aikoihin sosiaalinen pelkoni kuitenkin jo nosti päätään ja pari vuotta eteenpäin elämäni oli jo todella vaikeaa.